Kolumnit
11.10.2026 05:30 ・ Päivitetty: 10.10.2026 03:22
Elina Hirvonen: Toivosta luopuminen on vain tekosyy olla toimimatta
Olen viimeisten kolmen vuoden aikana seurannut tiiviisti, miten Afganistanissa asuvat naiset toimivat Talebanin jatkuvasti tiukentuneiden sääntöjen ja raaistuneen väkivallan keskellä.
Kun koulutus on tytöiltä kielletty, he opiskelevat netin kautta ja salaisissa kouluissa, joita opettajat pitävät yksityisasuntojen kellarihuoneissa.
Kun ravintolat, kuntosalit, kauneussalongit, julkiset kylpylät ja kaupungin puistot on tytöiltä ja naisilta suljettu, he perustavat salaisia lukupiirejä, jossa keskustelevat kielletyistä kirjoista.
Vaikka naiset eivät saa liikkua kaduilla ilman miespuolista saattajaa, naistenpäivinä Kabulin nuoret tytöt ovat menneet kaduille jakamaan ruusuja, muistuttamaan siitä, että naisten ihmisyys, unelmat ja halu elää vapaana ja osallistua yhteiskuntaan ei ääriliikkeen tavoitteista huolimatta katoa.
Olen pitänyt yhteyttä Afganistanin naisiin minun ja Talebanin hallitsemassa Kabulissa 1990-luvulla kasvaneen Shakiba Adilin yhteisen The Secret Reading Club of Kabul -elokuvan takia. Elokuvan tavoite on nostaa Afganistanin naisten äänet maailman kuuluviin ja heidän oikeutensa yhteiselle asialistalle.
Milloin viimeksi sana tulevaisuus on suomalaisessa keskustelussa viitannut mihinkään muuhun kuin velkaan, ympäristötuhoon tai sodan uhkaan?
SUOMESSA kuulee jatkuvasti, että joku on heittänyt toivonsa. Milloin talouden, milloin äärioikeiston nousun, milloin ilmastonmuutoksen suhteen.
Keväällä julkaistun nuorisobarometrin mukaan suomalaisten nuorten tulevaisuudenusko on romahtanut. Kehitys on ollut näkyvissä jo vuosia.
Nuorista puhuttaessa on syytä katsoa aikuisia.
Milloin viimeksi sana tulevaisuus on suomalaisessa julkisessa keskustelussa viitannut mihinkään muuhun kuin velkaan, ympäristötuhoon tai sodan uhkaan?
Milloin viimeksi tulevaisuudesta on puhuttu jonain, johon me itse voimme vaikuttaa – ja johon uhkien ohella liittyy myös mahdollisuuksia, pakkojen ohella vaihtoehtoja?
En tarkoita, etteikö kansallisilla ja globaaleilla uhkakuvilla olisi väliä. Totisesti on. Mutta velkajarru ei ole visio eikä toivosta luopuminen strategia.
YHDYSVALTALAISEN teologin Walter Brueggemannin mukaan toivo nousee muistista.
Ymmärrys siitä, että hyvät asiat ovat vaatineet suuria kamppailuja, muistuttaa maailman muuttamisen mahdollisuudesta. Muistin lisäksi tarvitaan uskallusta kuvitella parempi maailma, ja tahtoa toimia sen eteen.
Suomen historia on tästä loistava esimerkki. Sisällissodan repimästä köyhästä maasta tuli demokraattinen hyvinvointivaltio vain, koska riittävän monet ihmiset uskalsivat ajatella sellaisen olevan mahdollista ja toimia sen hyväksi.
AFGANISTANIN naisia seuratessani olen ajatellut, että toivosta luopuminen on tekosyy olla toimimatta.
Toivo ei ole uskoa siihen, että asiat jotenkin järjestyisivät, vaan yhteistä toimintaa, jolla on merkitystä silloinkin, kun emme tiedä sen lopputulosta.
Kirjoittaja on kirjailija ja elokuvantekijä.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.